Oon ylpeä itsestäni. Jotenkin tosi suomalaista, kun tuota lausetta kirjoittaessani tunsin pientä syyllisyyden tunnetta. Enhän mä nyt voi noin suoraan sanoa? Varsinkaan, kun en ole tässä viime aikoina mitään suurta saavuttanut. Tai sitten voin, kun vihdoin elämässä olen oppinut pysähtymään hetkeksi ja laittamaan asioita perspektiiviin.
Olen jäämässä työttömäksi, muuttamassa kaupunkiin, josta en tunne ketään ja mun kahden viikon ruokabudjetti kahdelle aikuiselle on 50€. Olen ylpeä siitä, että uskalsin tehdä isoja päätöksiä, luotan itseeni ja pärjäämiseeni ja olen rokkaillut hienosti tätä mun oman elämän Rikkaat ja rahattomat -jaksoa. Olen ylpeä siitä miten hienosti pärjäsin töissä tänään, sain pahantuulisetkin asiakkaat naureskelemaan ja pieniltä asiakkailta post it-lapun, jossa luki "suuri kiitos" ja sydän. Ja siitäkin olen ylpeä, miten pitkästä aikaa kuvailin eilen pikkukeikkaa ja muistin vielä miten tuota vanhaa nikonin runkoa ajetaan. On ehkä noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut tehdä, tai ainakin tehdä paremmin, mutta on myös miljoona asiaa, mitkä olisin voinut tehdä ihan päin persettä ja en tehnyt. Tosi tärkeää on välillä pysähtyä luettelemaan itselleen asiat, jotka onnistui, ja antaa vähän mielikuvituspisteitä ja papukaijamerkkejä. Tässä aikuistumisessa on ihan okei palkita itsensä lasillisella viiniä seuraavista syistä: 1. Maksoin laskun, jonka eräpäivä oli tänään 2. Tiskasin lautasen heti syönnin jälkeen 3. Loppuviikon ostoksiin meni 23,80€ vaikka budjetti oli 25€ (sis. ruoka&maito&vessapaperi) Tosin en ostanut sitä viiniä, kun ei sopinut budjettiin. Nyt sitten palkitaan itseä napostelemalla lihapullia suoraan jääkaapista, kun on ensin valitettu kumppanille koko päivä "älä napostele, kun se on kokonaisen päivän ruoka" – tyylillä. Onneksi jäi vielä 1,20€ käyttämättä, saa joko uuden pussin lihapullia tai purkin maitoa (katotaan kumpi loppuu ensin). Muistakaa muutkin taputella itseänne olalle ja kippistää omille arjen saavutuksille! - Jonna Tässä kevään aikana olen useamman kerran jutellut ystävien ja kavereiden kanssa aiheesta "saako korona vituttaa?". Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että kyllä saa, ja vähän pitääkin. Miten paljon minun yltiönegatiivista ajatusmaailmaa osaakin ärsyttää ihmiset, joiden mielestä toisilla ei nyt ole oikeutta minkäänlaiseen mielensä pahoittamiseen. Varsinkaan jos ei ole riskiryhmää, yli 70-vuotias, sairasta neljääkymmentä perussairautta, ole murtanut samaan aikaan kaikkia raajojaan, jäänyt työttömäksi tyhjän päälle, elätä kuuttatoista lasta yksinhuoltajana tai ole eilen vahingossa ajanut autolla kotitalon seinästä läpi.
Jokaisella on oikeus tuntea ja kokea asiat omalla tavallaan. Ihan niinkuin minä en tule kenellekkään sanomaan, että "sinä et nyt saa olla iloinen, kun minulla on menossa vittujen kevät 2020", en halua kuulla mökötykseni keskelle että "hymyile maailmalle, niin se hymyilee takaisin". Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä planeetta ei oikein hymyilyä harrasta, tai sitten se on yhtä sarkastinen naureskelija kuin moni muukin. Vaikka tämä tunnetila ei onneksi ajastani vie edes puolta, niin minulla on oikeus siihen. Ja ikävä kyllä, minulla on myös oikeus näyttää ja ilmaista se. Saan sanoa, että tänään on kyllä hermot kireällä ja oikeastaan en halua nähdä ketään. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, vaan ihan inhimillisellä tavalla käsitellä tunteita. Moni rakas tuttavani on sitä mieltä, että aina pitää jaksaa olla positiivinen, ja keskittyä hyviin asioihin. Olen jossain määrin samaa mieltä, että pitäähän sitä osata nauttia hyvistä asioista. Ja pitää osata olla kiitollinen siitä, että on vielä työvuoroja kalenterissa ja ehjät seinät kotitalossa. Mutta pitää myös osata olla rehellinen itselleen, ja myöntää ärsytyksen ja ahdistuksen tunteet. Jos niitä haluaa blokata mielestä jatkuvaan, niin mitä minä sitten teen kun napsahtaa keski-iän kriisi päälle? Tai alkaa ahdistaa ne juoksevat ja kiljuvat lapset, ripuloivat koirat ja parin tonnin mätkyt? Hyvin todennäköisesti ainakin joku noista toteutuu, ja saattaa toteutua kerrallakin. Jos en tässä itsenäistymisen, kasvamisen ja aikuistumisen keskellä opettele käsittelemään negatiivisia tunteitani, niin saattaa se joskus vielä kostautua. Jos siis näette kaverin tuolla kadulla kulkemassa sen näköisenä että se haluaisi ampua vesipyssyllä naapurin ikkunoihin vadelmamehua, niin älkää käskekö vain piristyä ja ajatella positiivisesti. On ihan täysin sallittavaa tsempata kavereita tuntemaan, ja jutella ärsytyksen aiheista. Jos se kaveri siinä mäkättää vartin ja valittaa elämästä, niin ei se tarkoita että se sulle olisi vihainen. Se voi olla varsin puhdistava ja voimauttava hetki, kun saa avautua vapaasti ja sanoittaa omat mielentilat. Opetellaan olemaan pahalla tuulella, niin ei tarvitse sitten keski-iän kriisissä miettiä, että onko ainoa ratkaisu nyt rueta ryyppäämään ja heittää ne kiljuvat kakarat valtion huostaan. Peace and love, Jonna Ps. seuraava saarna on pahan olon käsittelystä Pää täynnä ideoita ja suunnitelmia, ei enää puutu kun mahdollisuudet toteutuksiin! Hurjaa, että meidän muutto on alle neljän viikon päästä. Hurjaa on myös se, että omistamme tällä hetkellä kaksi tyhjää muuttolaatikkoa ja 95% kamppeista on pakkaamatta. Viimeisimmät muutot kun on tapahtuneet keskustan sisällä ja aikaa on ollut kuukausia, niin on parilla laatikolla ja kestokassilla kuskaillut kamoja aika rennosti. Nyt ensimmäistä kertaa vuosiin olisi muutto useamman sadan kilometrin päähän, ja ensimmäistä kertaa koskaan ilman omaa autoa. Ja että yhtälöstä saadaan varmasti tarpeeksi stressaava, niin en ole ottanut "muuttovapaata" ja tässä parhaillaan yhdistellään neljän työssäkäyvän ihmisen aikatauluja. Mutta just tällä hetkellä, kun ulkona on olevinaan ensimmäiset kesäkelit, ja aurinko paistaa suoraan olkkariin, makkariin ja keittiöön (jotka on kaikki samassa huoneessa), en jaksa stressata muusta kun tiskialtaan tungoksesta. Kyllä siitä muutosta jotenkin selvitään, nyt kun kuitenkin on jo asunto siellä odottamassa. Ja töitäkin tekijälle aina löytyy, tai ainakin tätä ollaan hoettu viime päivät taukoamatta. Tiedä vaikka hakisi opiskelemaan, jos ei ihan heti töitä löydäkkään! Jos tällä suomi100-kärryllä olen onnistunut kuljettamaan polkupyörästä lähtien kaiken Sotkamosta Iisalmeen, niin uskosin, että tällä kierroksella meillä ei ole mitään hätää. Ja se pyörä oli siis takakontissa, joka oli myös takapenkki. Eihän se sinne sopinut, vaan ajoin selkänoja eteen taivutettuna 127km, ja loppujen lopuksi paljastettakoon, että se pyörä on varmaan edelleen siellä Sotkamon kämpän pyörätelineessä sammalta kasvamassa.
Lopuksi vielä palaillaan alkuperäiseen aiheeseen, eli jos jollain on Iisalmen suunnalla joutilaana muuttolaatikoita, niin koko postauksen pointti oli, että tartteisin niitä. Voi laittaa vaikka instagramissa @tmijonnaingelise viestiä! - Jonna |
JonnaOon 22 vuotta, juon paljon kahvia ja tykkään kirjoitella asioita ylös muistiin. Tää koko sivusto perustuu lähinnä näiden kahden harrastuksen summaan, ja vuosien päästä voin sitten nostalgisin mielin lueskella näistä hetkistä. Archives
August 2020
Categories
All
|