Viime päivät on nautittu Suomen luonnosta ihan urakalla! Eilinen seikkailu Suolijärvellä kesti kahdeksan tuntia, ja askelia tuli mittariin noin 28 000. Suunnistimme ensin keskustan tuntumasta Hervantaan ja matka oli sen verran mäkinen, että itse Suolijärven reitti tuntui helpolta kuin heinän teko. Hellekeli vähän rajoitti matkan nopeutta ja Suolijärvellä pysähdyttiin pariinkin otteeseen juttelemaan sammakoille, syömään eväsleipiä ja hurjimmat jopa puskapissille. Järveä kiertää merkitty reitti, joka on noin 7 kilometriä pitkä. Seikkaillessa pitkin Tamperetta on vieläkin olo kuin turistilla. Voihan se olla, että pieni hetki menee sisäistäessä faktaa, että tämä tässä on nykyään kotikaupunki. Hullua, mutta ihan nättiä kanssa. - Jonna Nyt ollaan kotona!
Meidän asunto on kaksio, joka on puolikas omakotitalosta. Voisi sanoa myös paritaloksi, mutta kun tämä näyttää ulkoa enemmän tavalliselta omakotitalolta kuin paritalolta. Ensimmäistä kertaa on ollut aikaa ja rahaa panostaa sisustamiseen ja huonekaluhankintoihin, eikä ole tarvinnut tyytyä halvimpaan vaihtoehtoon ja arkisesti vihata sitä koko yhteiselon aikaa. Voin kuvitella, että monelle juuri nämä valinnat aiheuttaisivat niitä arkisia vihanpuuskia, jos sattuisi omissa nurkissa olemaan, mutta täällä ne on oikein pidettyjä ja rakastettuja tunnelman luojia. Oranssi nojatuoli on mun yksi lemppari huonekaluista, löysin sen torista monen viikon nojatuolimetsästyksen jälkeen. Se menee poikaystäväni sanoin kategoriaan "niin ruma, että se on jo hieno". Mun mielestä se on vaan just sopivan järkyttävä. Sohva on ollut mun huonekalurakkauslistalla jo pitkään, ja pidin vähän itsestään selvyytenä, että minun sohva muuttaa minun mukana, sanoipa kuka tahansa mitä tahansa. Sille piti vain hakea alennusmyynnistä uudet tyynynpäälliset, että saatiin kaveruus nojatuolin kanssa sujumaan. Sitä mukaa, kun saan muuttolaatikoita purettua ja yleistä kaaosta siivottua, otan kuvia ja esittelen uutta kotia kaikkien kyllästymiseen saakka. Seuraava hankinta on kuitenkin ruukku, jotta herra Tomaatti pääsee kasvihuoneeseen asumaan. Naapurissa asuvilla vuokranantajilla on nimittäin kasvihuone takapihalla, mutta yritän pitää katu-uskottavaa puutarhuri-imagoani yllä, enkä kehtaa viedä taikinakulhoa sinne edustamaan. - Jonna Oon ylpeä itsestäni. Jotenkin tosi suomalaista, kun tuota lausetta kirjoittaessani tunsin pientä syyllisyyden tunnetta. Enhän mä nyt voi noin suoraan sanoa? Varsinkaan, kun en ole tässä viime aikoina mitään suurta saavuttanut. Tai sitten voin, kun vihdoin elämässä olen oppinut pysähtymään hetkeksi ja laittamaan asioita perspektiiviin.
Olen jäämässä työttömäksi, muuttamassa kaupunkiin, josta en tunne ketään ja mun kahden viikon ruokabudjetti kahdelle aikuiselle on 50€. Olen ylpeä siitä, että uskalsin tehdä isoja päätöksiä, luotan itseeni ja pärjäämiseeni ja olen rokkaillut hienosti tätä mun oman elämän Rikkaat ja rahattomat -jaksoa. Olen ylpeä siitä miten hienosti pärjäsin töissä tänään, sain pahantuulisetkin asiakkaat naureskelemaan ja pieniltä asiakkailta post it-lapun, jossa luki "suuri kiitos" ja sydän. Ja siitäkin olen ylpeä, miten pitkästä aikaa kuvailin eilen pikkukeikkaa ja muistin vielä miten tuota vanhaa nikonin runkoa ajetaan. On ehkä noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut tehdä, tai ainakin tehdä paremmin, mutta on myös miljoona asiaa, mitkä olisin voinut tehdä ihan päin persettä ja en tehnyt. Tosi tärkeää on välillä pysähtyä luettelemaan itselleen asiat, jotka onnistui, ja antaa vähän mielikuvituspisteitä ja papukaijamerkkejä. Tässä aikuistumisessa on ihan okei palkita itsensä lasillisella viiniä seuraavista syistä: 1. Maksoin laskun, jonka eräpäivä oli tänään 2. Tiskasin lautasen heti syönnin jälkeen 3. Loppuviikon ostoksiin meni 23,80€ vaikka budjetti oli 25€ (sis. ruoka&maito&vessapaperi) Tosin en ostanut sitä viiniä, kun ei sopinut budjettiin. Nyt sitten palkitaan itseä napostelemalla lihapullia suoraan jääkaapista, kun on ensin valitettu kumppanille koko päivä "älä napostele, kun se on kokonaisen päivän ruoka" – tyylillä. Onneksi jäi vielä 1,20€ käyttämättä, saa joko uuden pussin lihapullia tai purkin maitoa (katotaan kumpi loppuu ensin). Muistakaa muutkin taputella itseänne olalle ja kippistää omille arjen saavutuksille! - Jonna Tässä kevään aikana olen useamman kerran jutellut ystävien ja kavereiden kanssa aiheesta "saako korona vituttaa?". Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että kyllä saa, ja vähän pitääkin. Miten paljon minun yltiönegatiivista ajatusmaailmaa osaakin ärsyttää ihmiset, joiden mielestä toisilla ei nyt ole oikeutta minkäänlaiseen mielensä pahoittamiseen. Varsinkaan jos ei ole riskiryhmää, yli 70-vuotias, sairasta neljääkymmentä perussairautta, ole murtanut samaan aikaan kaikkia raajojaan, jäänyt työttömäksi tyhjän päälle, elätä kuuttatoista lasta yksinhuoltajana tai ole eilen vahingossa ajanut autolla kotitalon seinästä läpi.
Jokaisella on oikeus tuntea ja kokea asiat omalla tavallaan. Ihan niinkuin minä en tule kenellekkään sanomaan, että "sinä et nyt saa olla iloinen, kun minulla on menossa vittujen kevät 2020", en halua kuulla mökötykseni keskelle että "hymyile maailmalle, niin se hymyilee takaisin". Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä planeetta ei oikein hymyilyä harrasta, tai sitten se on yhtä sarkastinen naureskelija kuin moni muukin. Vaikka tämä tunnetila ei onneksi ajastani vie edes puolta, niin minulla on oikeus siihen. Ja ikävä kyllä, minulla on myös oikeus näyttää ja ilmaista se. Saan sanoa, että tänään on kyllä hermot kireällä ja oikeastaan en halua nähdä ketään. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, vaan ihan inhimillisellä tavalla käsitellä tunteita. Moni rakas tuttavani on sitä mieltä, että aina pitää jaksaa olla positiivinen, ja keskittyä hyviin asioihin. Olen jossain määrin samaa mieltä, että pitäähän sitä osata nauttia hyvistä asioista. Ja pitää osata olla kiitollinen siitä, että on vielä työvuoroja kalenterissa ja ehjät seinät kotitalossa. Mutta pitää myös osata olla rehellinen itselleen, ja myöntää ärsytyksen ja ahdistuksen tunteet. Jos niitä haluaa blokata mielestä jatkuvaan, niin mitä minä sitten teen kun napsahtaa keski-iän kriisi päälle? Tai alkaa ahdistaa ne juoksevat ja kiljuvat lapset, ripuloivat koirat ja parin tonnin mätkyt? Hyvin todennäköisesti ainakin joku noista toteutuu, ja saattaa toteutua kerrallakin. Jos en tässä itsenäistymisen, kasvamisen ja aikuistumisen keskellä opettele käsittelemään negatiivisia tunteitani, niin saattaa se joskus vielä kostautua. Jos siis näette kaverin tuolla kadulla kulkemassa sen näköisenä että se haluaisi ampua vesipyssyllä naapurin ikkunoihin vadelmamehua, niin älkää käskekö vain piristyä ja ajatella positiivisesti. On ihan täysin sallittavaa tsempata kavereita tuntemaan, ja jutella ärsytyksen aiheista. Jos se kaveri siinä mäkättää vartin ja valittaa elämästä, niin ei se tarkoita että se sulle olisi vihainen. Se voi olla varsin puhdistava ja voimauttava hetki, kun saa avautua vapaasti ja sanoittaa omat mielentilat. Opetellaan olemaan pahalla tuulella, niin ei tarvitse sitten keski-iän kriisissä miettiä, että onko ainoa ratkaisu nyt rueta ryyppäämään ja heittää ne kiljuvat kakarat valtion huostaan. Peace and love, Jonna Ps. seuraava saarna on pahan olon käsittelystä |
JonnaOon 22 vuotta, juon paljon kahvia ja tykkään kirjoitella asioita ylös muistiin. Tää koko sivusto perustuu lähinnä näiden kahden harrastuksen summaan, ja vuosien päästä voin sitten nostalgisin mielin lueskella näistä hetkistä. Archives
August 2020
Categories
All
|